Mikä on kelpoisuuslain olemassaolon tarkoitus? Eikö lakia olekaan tehty noudatettavaksi? Itse sosionomina aikoinaan ymmärsin, että valmistun ammattikorkeakoulusta ja sosiaalityöntekijät yliopistosta. Ymmärsin, että olemme eri koulutuksen läpikäyneitä ammattilaisia, joilla on eri tehtävät. Opintojen aikaan tämä oli itsestään selvä asia. Vasta silloin, kun lähdin työelämään, tajusin, että asia ei olekaan näin. Kelpoisuuslaki tuntui olevan kirosana kunnissa.

 

Opintojen aikaan kävimme usein keskustelua sosionomin palkkauksesta ja siitä, miksi sosionomi saa vähemmän palkkaa kuin sosiaalityöntekijä. Useaan otteeseen jouduin selittämään ihmettelijöille, että teemme eri työtä, eri vastuulla sekä eri koulutustaustalla. Työelämässä kuitenkin opin sen, että olin ollut täysin väärässä. Ylittäessäni rajan opintojen ja työelämän välillä tajusin, että olin huijannut itseäni sekä kollegoita. Pettymys tuli siitä, että jouduin itsekin ajattelemaan asiaa siltä kannalta, että miksi minä saan 600 euroa vähemmän palkkaa samasta työstä. Aikuissosiaalityöhön, kun on valitettavan usein pesiytynyt käytäntö, jossa sosiaalityöntekijän ja sosiaaliohjaajan työnkuvat ovat päällekkäisiä.

 

Monet sosionomitaustaiset kollegat tekevät juuri palkan takia sosiaalityöntekijän viransijaisuuksia. Olen joutunut itse miettimään, että olenko tyhmä, kun teen samaa työtä 600 euroa pienemmällä palkalla. Muutamissa kunnissa olen huomannut, että tämä on johtanut yleiseen käytäntöön, jossa sosionomeja valitaan jatkuvasti epäpätevinä virkoihin, eikä edes yritetä etsiä tilalle päteviä työntekijöitä. Räikeimmillään tämä käytäntö on myös johtanut siihen, että kunnat ovat muuttaneet sosiaalityöntekijän virkoja sosiaaliohjaajien viroiksi. Sosionomi on halvempi versio sosiaalityöntekijästä. Kuinka voimme koskaan saada arvostusta sosiaalialan työlle, jos työnantaja ei ole velvollinen huolehtimaan siitä, että työpaikalla on oikean koulutuksen saaneita henkilöitä?

 

Olenkin turhautuneena pohtinut, että mikä tarkoitus kelpoisuuslailla oikein on? Kuka sen toteutumista valvoo? Lyhyellä työurallani olen törmännyt kunnissa siihen, että vaikka päteviä hakijoita on ollut, heitä ei ole valittu. Ongelmana ei suinkaan ole pelkästään sosionomien valinta, vaan olen törmännyt myös siihen, että tradenomi-koulutuksellakin tehdään sosiaalityön viransijaisuutta. Ja ikävä kyllä olen törmännyt siihenkin, että pelkällä lukiokoulutuksella pääsee tekemään sosiaalityöntekijän viransijaisuutta. Millä muulla alalla maisterintutkintoa vaativaan tehtävään pääsee kouluttamaton henkilö? Tällä hetkellä tuntuu siltä, että virkoihin ei edes yritetä saada päteviä työntekijöitä, vaan virat laitetaan kaikessa hiljaisuudessa muodon vuoksi avoimeksi ja toivotaan mitä hartaimmin, ettei päteviä hakijoita olisi.

 

Taidan tästä itsekin hypätä ajamaan täysperävaunuyhdistelmä-kuorma-autoa. Taskussani minulla on B-ajokortti, mutta samoja teitähän me täällä ajamme, oli alla sitten mopo, moottoripyörä, henkilöauto tai kuorma-auto. Eihän sitä ajokortilla ajeta, ja kaikkia lakeja ei ilmeisesti tarvitse noudattaa. Seuraavan kerran, kun hakeudun sosiaalitoimistoon töihin, niin minustakin tulee valesosiaalityöntekijä. Olisinhan tyhmä, jos lähtisin hankkimaan pätevyyden vuosien koulutuksesta, jos kentältä tulee viesti, että kuka tahansa voi tehdä tätä työtä.

 

Heidi Pekkarinen, sosionomi AMK,

Talentian ammattieettisen lautakunnan jäsen

Moni lukiosta ja ammatillisesta koulutuksesta valmistuva on tänä keväänä täyttänyt hakupaperit sosiaalialan koulutuksiin. On hienoa, että meidän alamme on yksi suosituimmista koulutusaloista korkeakouluissa. Jännitystä on ilmassa kun odotetaan ilmoitusta opiskelupaikasta.

Muistan itsekin tuon odotuksen ja sen onnentunteen, kun opiskelupaikka oli varmistunut. Opiskeluiden alku on ollut minulle myös uusi alku elämässä, uudella paikkakunnalla ja uusien opiskelukavereiden kanssa. Nyt kun omasta valmistumisestani on reilu vuosi, muistelen haikeana opiskeluaikaa. Yhteiset ilot ja opiskeluihin liittyvä stressi kuului minun täydelliseen opiskeluelämääni. Sitä keveyden tunnetta kun opinnäytetyö tai jokin muu suuri tehtävä oli palautettuna, on vaikea sanoin kuvailla. Työelämän tehtävät ovat erilaisia, joskin myös antoisia, mutta opiskelu sytyttää eri tavalla.

 

Tänä keväänä olen Talentiassa päässyt suunnittelemaan täysin uutta koulutusta. Ensi syksynä starttaa Vahva ammatissa –koulutuspaketti. Se on suunnattu sosiaalialan opiskelijoille, jotka haluavat olla oman oppilaitoksensa edunvalvojia, tuntea järjestökenttää sekä saada siinä sivussa laajan opiskelijaverkoston ympäri suomenmaan. Olen oikeastaan tästä koulutuksesta ihan yhtä innoissani kun aikanaan omien sosionomi-opiskelujen alussa. Kaikki on uutta ja jännää, ennen ensi syksyn ensimmäistä koulutusviikonloppua emme tiedä miten koulutus otetaan vastaan. Sen kyllä uskallan jo luvata, että tiedossa on tuhti tietopaketti sekä paljon hauskaa yhdessäoloa sosiaalialan opiskelijoiden kesken.

 

Koulutuksen myötä alkaa uusi näkymisen aikakausi, toivomme näkevämme innostuneita opiskelijoita oppilaitoksissa viemässä työelämätietoutta opiskelijakavereilleen. Vahva ammatissa -koulutuksen käyneet saavat rohkeutta toimia äänitorvina oppilaitoksissaan, heistä tulee varmasti työelämän ratkaisijoita. Koulutukseen lähtiessä saa olla uutta ihmettelevä opiskelija. Katsotaan jännittääkö meitä kaikkia yhtä paljon kuin ensimmäisenä opiskelupäivänä.

 

Koulutuksesta voit lukea lisää www.talentia.fi/vahvaammatissa

Toivottavasti nähdään koulutuksessa!

 

Enni Räisänen

opiskelija-asiamies

Talentia

"Missä ovat sosiaalityöntekijät, kun ollaan kehittämässä palveluja tai pitäisi olla "turuilla ja toreilla" kertomassa sosiaalityöstä? Eikö tämänpäivän sosiaalityöhön kuulukaan enää rakenteisiin vaikuttaminen tai "vähäväkisten" puolesta puhuminen?  Kuulin tässä jokunen viikko sitten mieltäni lämmittävän kommentin: meillä jokaisella on kaksi työtä, omatyö ja sen kehittäminen.

 

Eikö meitä jokaista sosiaalityöntekijää Sosiaalialan henkilöstön ammattihenkilön vala enää velvoita? Vai ohjaavatko jotkut muut periaatteet ja arvot työtämme? Vai olemmeko jo niin uupuneita ja  kyynistyneitä, että nämä tämäntyyppiset asiat eivät jaksa enää kiinnostaa?

 

Sosiaalalan ammattihenkilön valassa lupaudumme moneen. Olemme vannoneet ottavamme toimintamme päämääräksi edistää asiakkaan kykyä ja mahdollisuuksia itsenäiseen elämään ja täysvaltaiseen kansalaisuuteen. Olemme myös vannoneet puolustavamme asiakkaidemme ihmisoikeuksia pyrkimällä ehkäisemään ja estämään yksilöiden ja ryhmien yhteiskunnallista syrjäytymistä sekä poistamaan huono-osaisuuden seurauksia ihmisten elämässä.

 

Onko valan vannomiset jo unohdettu? Eikö olisi jo aika uskoa, että "urakkaluonteinen", näköalattomaksi käyvä työ ei meille ole kenellekään hyvästä, ei asiakkaalle kuin sen paremmin sosiaalityöntekijällekään. Siinähän vähintääkin henki lähtee.

 

Missä ovat sosiaalityöntekijät? Missä ovat asiakkaat?

Mitä kuuluu "vähäväkisten" puolustajille?"

 

Maija Uramo

Talentian ammattieettisen lautakunnan jäsen

Viikonloppuna vietettiin Talentian opiskelijoiden Kevätkohtausta. Paikalle saapui lähes 40 sosiaalialan opiskelijaa ympäri Suomen. Kevätkohtauksessa saimme kuulla erilaisia näkökulmia sosiaalialan etiikkaan, niin luennoitsijoilta, kuin myös pohtimalla itse ratkaisuja kinkkisiin eettisiin tilanteisiin.

 

Viikonlopun aikana kävi selväksi, että ratkaisujen tekeminen ei ole helppoa. Vaikuttaako päätöksen tekemiseen enemmän asiakas, työntekijä, työnantaja vai lainsäädäntö? Yhteistä ymmärrystä asioista voi olla vaikea löytää. Viikonlopun keskustelut tekivät selväksi myös sen, että sosiaalialan ammattilaiset tekevät äärimmäisen haastavaa työtä. Jo opiskeluaikana joutuu tilanteisiin, joissa eettisyys ja eettinen pohdinta joutuvat koetukselle.

 

Ylpeänä sain kuunnella opiskelijoiden pohdintoja ja keskustelua etiikan merkityksestä ja ongelmien ratkomisesta. Miten monta näkökulmaa yhteen asiaan voikaan olla. Toivoisin, että työelämässä olisi mahdollisuus reflektoida työtä ja päätöksiä ajan kanssa, yhdessä työyhteisössä. Osaamista eettiseen pohdintaan sosiaalialan ammattilaisilla on. Sen sai kuulla opiskelijoiden keskusteluista.

 

Kevätkohtaus oli tällä kertaa myös viimeinen. Tulevaisuudessa kevään opiskelijakoulutus tulee olemaan osa Vahva ammatissa –koulutusta. Vahva ammatissa –koulutuksesta voi lukea lisää www.talentia.fi/vahvaammatissa.

 

Enni Räisänen

opiskelija-asiamies

Talentia

Kuluneiden kuukausien aikana suomalaisia on koskettanut ja mediassa on noussut vahvasti esille perhesurmat ja niiden huomattava määrä viime vuosina. Sisäministeriössä on asiaan reagoitu toimenpiteellä, jonka tavoitteena on kerätä kuuden viimeisimmän perhesurman tiedot sen selvittämiseksi, olisivatko viranomaiset voineet puuttua perheiden ongelmiin jo aiemmin.  Tapahtuneet herättävät ajatuksia meissä sosiaalialan ammattilaisissa ja pistävät miettimään omaa työtä, mutta samalla myös raameja, joissa työtä teemme. Pitäisikö siis kysyä onko meillä mahdollisuuksia puuttua perheiden ongelmiin ajoissa?
 
Politiikassa on nähtävissä eri suuntauksien välillä merkittäviä eroja siinä, miten suhtaudutaan yksityisen ja julkisen väliseen suhteeseen. Osa politiikan toimijoista kannattaa perheen yksityisyyden suojaa hyvin pitkälle vietynä sekä yksilön omaa vastuuta hyvinvoinnistaan ja pärjäämisestään yhteiskunnan jäsenenä.  Pääsääntöisesti Suomessa on kuitenkin pyritty luomaan tasapainoa perheen ja yksilön yksityisyyden ja itsemääräämisoikeuden kunnioittamisen sekä julkisen vallan tuen ja kontrollin välille. Kun tarkastelun kohteena on perhe nostaa sen esiin lapsen oikeudet ylitse muiden, mutta aina ei ole yksiselitteistä missä vaiheessa viranomaisten interventiot ovat lapsen edun mukaisia.
 
Perhesurmiin liittyy sosiaaliviranomaisten taholta oikeuksia ja velvollisuuksia, jotka ovat vastavuoroinen pari. Samalla kun julkisella sektorilla on oikeus puuttua perustelluista syistä perheiden yksityisyyseen, luo se myös velvoitteen tukea perhettä. Erilaisten lastensuojelua koskevien tutkimusten ja tilastojen valossa voidaan kuitenkin todeta etteivät nämä oikeudet ja velvollisuudet ole aivan tasapainossa. Tämä näkyy esimerkiksi resurssoinnissa, joka painottuu korjaavaan avohuollon työhön ja sijaishuoltoon (esim. huostaanotot ja sijoitukset kodin ulkopuolelle) ja ennaltaehkäisevä työ jää hyvin vähäiseksi tai sitä ei ole jopa ollenkaan. Resurssithan ovat käytännössä euroja.  Karkeasti sanottuna yhteiskunnassa eurot sijoitetaan sinne mikä nähdään tarpeellisena, merkittävänä ja arvokkaana. Ihmisen todelliset arvot näkee teoista, ei puheista.  Mitä voidaan päätellä siitä, että ennaltaehkäisevä lastensuojelu on julkipuheiden tasolla paljon esillä, mutta käytännössä rahoitusta siihen ei juuri löydy? Tarvitaanko aina ääritekoja, jotta löytyy resursseja ennaltaehkäisyyn?
 
Medialla on suuri vaikutus yhteiskunnassa ja siinä on mahdollisuutensa mutta myös uhkansa. Median kautta voidaan herättää keskustelua yhteiskunnallisista kysymyksistä ja se voi edesauttaa esimerkiksi lisäresurssien saamista lastensuojelutyöhön.  Ikävä kyllä usein lastensuojeluviranomaisista myös luodaan mediassa yksipuoleinen kuva, joka korostaa vain työn kontrolloivaa tehtävää eikä tukea. Uhkana on myös, että tämä yksipuoleinen kuva vaikuttaa asiakkaiden ennakkoluuloiseen suhtautumiseen sosiaalialan ammattilaisiin ja heidän tekemään työhön sekä vähentää alalle hakeutuvia työntekijöitä.
 
Varmasti viime aikojen tapahtuneet ovat herättäneet monien lastensuojelun parissa toimivien ammattilaisten keskuudessa huolen ja jopa ahdistuksen siitä, voiko vastaava sattua joskus oman asiakasperheeni kohdalle.  Työ sosiaaliviranomaisena poikkeaa monista muista työtehtävistä siitä, että työssä tehdään interventioita ihmisten yksityisyyteen sekä kannetaan vastuuta asiakaslapsista. Ajoittain sitä pysähtyy ajattelemaan,  miten merkittävien asioiden parissa sitä työskenteleekään ja millaista vastuuta kantaa. Harvalla perheenäidillä on 35 lasta vastuullaan. Työnohjaus ja ammattieettisen keskustelun esillä pitäminen sosiaalialan työpaikoilla on yksi mahdollisuus vähentää vastuukuormaa yksittäisen työntekijän hartioilta. Mutta minkä verran käytännössä vastuun ja liian niukkojen resurssien aiheuttamista henkisistä paineista työpaikoilla käytännössä puhutaan?”
 
Elina Ikonen
Lastensuojelun sosiaalityöntekijä, ammattikorkeakoulun tuntiopettaja
Ammattieettisen lautakunnan jäsen
Talentian ammattieettinen lautakunta